Pelaaminen sai taas vallan. Sairastamisen etuna on se, että voi hyvällä omatunnolla siirtää tenttiä viikolla, pistää verhot kiinni ja antaa pelin viedä mennessään (sosiaalinen elämä, mitä se onä). Vasta ihan viime aikoina olen uskaltanut tunnustaa itselleni, että pidän oikeasti tietokonepeleistä. Aikaisemmin on ollut hiukkasen semmoinen olo, että tartteis koko ajan olla selittämässä kaikille, että “joo, on mulla oikeasti muutakin elämää, enkä mä oikeasti pelaa…” Aikamoista itsensä huijaamista. Mä tykkään pelata, mutta vaan hyviä pelejä. Ongelman sitten muodostaakin se, että kovin moni peli ei ole oikeasti kovinkaan hyvä. Wanhaan Hyvään Aikaanä pelit olivat oikeasti Pelejä, nyt ne on enimmäkseen massalle suunnattua puppaa.

Jokainenhan saa määritellä oman “hyvän pelinsä” miten haluaa, mutta minulla linja on selkeä: hyvin luistava pelaaminen, ei liikaa mitään (liikaa puzzleja, liikaa mättää, liikaa juonta, liikaa sitä ja tätä), tarttuva tarina ja kaunis toteutus. Tasapaino täytyy läytyä, ja pelin täytyy olla viimeistelty kunnolla. Jos joku näistä osa-alueista kusee, kompensaatiota voidaan harkita. :)

Yleensä, jos pelin jaksaa pelata läpi, sen on oltava pakostakin hyvä (tai sitten mulla täytyy olla todella tylsää). Selkeästi eniten ruoskaa saavat huonot käyttäliittymät (esimerkiksi Black & White oli mielestäni niin Siperiasta, että sitä ei jaksanut tahkota yhtään) ja buginen koodi. Kaatuileva peli on aina paska peli.

Sitten takaisin “todellisuuteen.”

Lopetusvuorossa oli tällä kertaa Warcraft 3: Reign of Chaos. Kuten asiasta jo aikaisemminkin avauduin, peli on visuaalisesti todella kaunis. Ehkä hieman sarjakuvamainen monen makuun, mutta efektit ovat upeita ja viimeisteltyjä. Visuaalisen räiskeen lisäksi efektit ovat asiallisen informatiivisia, eikä tarvitse koko ajan olla arvailemassa mihin kaikkiin yksikäihin sankarin efektit vaikuttavat. Kääntäpuolena tässä on se, että kunnon matsissa kentällä ei näy mitään muuta kuin kauniiden valojen koristamia wannabe-ruumiita, kun loitsut lentävät ja veri roiskuu.

Pelimekaanisesti ajateltuna WC3 jatkaa samaa linjaa kuin edeltäjänsäkin. Käyttäliittymässä on paljon sellaista, johon tavallinen windows-käyttäjä ei välttämättä ole tottunut, mutta Blizzardin pelejä aikaisemmin tahkonneet ovat varmasti miljäässä kuin kotonaan. Turhia klikkauksia ei tule kovinkaan paljoa, ja peliä on helppo hallita. Tosin juuri NeverWinter Nights:n lopettaneena jäin kaipaamaan kovempaa kuria yksikäiden käyttäytymiseen: mikään ei riso niin pahasti kuin liipasinherkkä sotahullu, joka vie koko joukkueen mukanaan varmaan kuolemaan.

Pelin äänimaailma ansaitsee myäs kiitoksen. Yksikäiden äänet ovat omaa luokkaansa, ja WC:n perinteiden mukaisesti jokaiselta yksikältä läytyy muutama kaksimielisen naseva kommentti, jos niitä menee täkkimään monta kertaa peräkkäin. Kokeilkaa vaikka. :)

Juoni on aika puuduttava, mutta viihteellinen. Selkeästi näkee, että yksinpelikampanjat on suunniteltu moninpeliä ajatellen. Yksikät esitellään, ja vahvimpia yksikäitä ei pääse käyttämään kuin yhdessä kampanjassa. No, moninpelissä sitten…

Loppuun vielä se pakollinen screencapture. Kuvassa yksinäinen sankari pistää joukolle jäämatoja turpaan ihan issekseen. Taivaalta sataa tähtiä. :)

Tämä kirjoitus on julkaistu 23.10.2002 klo 20:22 kategorioissa Myrsky.net (wanha), Pelit ja viihdykkeet. Lievää loukkaantumista voi tapahtua, eikä kirjoittaja vastaa aiheutuneesta mielipahasta. Kaikki oikeudet pidätetään.