Kirjoittaminen
Blogger kaipaa faceliftiä. Mikäs siinä, toivottavasti löytyy osallistujia ihan täältä kotisuomestakin. Kipin kapin osallistumaan!
Pitkän tarinan (lue, romaanin) kirjoittaminen on todella hankala ja raskas prosessi. Novellien kirjoittaminen on paljon palkitsevampaa, mutta todella lyhyen tähtäimen hommaa verrattuna romaaniin. Varsinkin, jos maailma ei olekaan ihan se, mihin on totuttu.
Oma romssu on ollut valmistumassa jo vuodesta pipo ja miekka. Erilaisia versioita samaisesta tarinasta on tullut kirjoitettua useampiakin kappaleita, jolloin todellinen sivumäärä kihoaa useisiin tuhansiin. Koita siinä sitten katsoa kirjoittajana itseään peiliin, kun se Suuri Tarina odottaa vielä valmistumistaan. Turha alkaa nysväämään mitään novelleja, ennen kuin Tarina on alta pois. Eikä se tarina odottamalla valmistu.
Siispä ei auttanut muu kuin alkaa kirjoittaa tarinaa uudestaan, aivan alusta saakka. Juoni, hahmot, ympäristö, kaikki on kirjoitettava auki alusta lähtien, jos haluaa olla tarkkana. Ja minähän haluan. Jos työ ja opiskelu on elämän ohella jotain opettanut, se on kärsivällisyyden ja pohjatyön merkitys lopputulokselle. Älkää ajatelko, että jotenkin paasaisin nipottamisen tärkeydestä. Olen vain itse huomannut, että kunnolliseen lopputulokseen päästään nopeiten huolellisuudella.
Kun tarinan palikat ovat kasassa ja selkeät, ihmisten suhteet toisiinsa ja asioihin ovat selvillä, on helppo alkaa pistämään pakkaa sekaisin. Heitetään ihmiset tilanteisiin joissa he eivät ikinä aikaisemmin ole olleet, muutetaan maailma ja katsotaan mitä tapahtuu. Yleensä tapahtuu kummia: hahmot alkavat elää tarinassa kuin omaa elämäänsä, ja juonikehyksellä voi usein heittää kuikkaa. Kerta kaikkiaan kirjoittaessaan vain tajuaa, että “ei, ei se näin tekisi, vaan NÄIN.”
Silloin alkaa hymyilyttää ja vituttaa. Hymyilyttää siksi, että hahmon aitous on kuoritunut kivisestä kuorestaan ja ottanut elämän omiin kouriinsa. Vituttaa siksi, että hahmo alkaa kiukutella kirjoittajan, minun, mielihaluja vastaan, eikä suostu noudattelemaan sitä kohtaloa jonka olen hahmolle suunnitellut: “kuole, mä sanon, kuole!” ja samalla hahmo näyttää sulle sormea ja juoksee karkuun. Pidä siinä sitten pokkaa.
Sitten päästäänkin asiaan. Ympäröivä maailma muuttuu todelliseksi, aidoiksi muuttuneet hahmot alkavat reagoida ympäristöön omalla tavallaan, ja tarina alkaa soljua kevyesti kuin pulkka perseen alla talvisessa rinteessä. Yleensä vauhtikin kiihtyy loppua kohti, ja kirjoittajan on parempi vain tarrata tiukasti kiinni ja nauttia kyydistä. Ohjaamisen voi unohtaa, parempi vain toivoa, ettei laskeutumisessa murru liian montaa luuta. :)
Toivottavasti mä jaksan tällä kertaa tehdä tän loppuun asti. Tarkoitus olisi, että teksti olisi ensi vuonna julkaisukelpoinen. Se onkin sitten ihan eri juttu, mitä mieltä kustantamot asiasta ovat.
