Tämä nyt ei ole mitenkään ajankohtaista, mutta pohdiskelin töistä kävellessäni anteeksiantamiseen liittyviä asioita. Itse pidän koko anteeksiantamisen käsitettä vähän outona: oletetaan, että ihmisen pitäisi aina antaa anteeksi jos niin pyydetään.

Joistain ihmisistä sanotaan, että he antavat anteeksi, mutta eivät unohda. Se on kyllä täyttä palturia. Joko ihminen ei ole loukkaantunut alunperinkään (ja esittää), tai sitten unohtaa (joka näyttää ulospäin anteeksiantamiselta). Tietenkin myös loukkaantumisen aiheuttama tunnejälki saattaa ajan kanssa haalistua, mutta ei sellainen kovin tietoista anteeksiantamista ole. Pikemminkin dementoitumista.

Itse en osaa antaa anteeksi. Pikkujutuista saattaa ärähtää, mutta miten niistä muka pystyy edes loukkaantumaan oikeasti? Jos joku toisen tahallaan tekemä asia oikeasti loukkaa (eikä kyseessä ole väärinymmärrys tai virhetulkinta), on turha odottaa minkäänsorttista armeliaisuutta. Käristykööt liemissään, perkele. Tai vielä parempaa, suksikoot koivikkoon ilman sauvoja.

Anteeksiantaminen taitaa muutenkin olla sellaisten ihmisten keksintöä, jotka loukkaavat muita kanssaihmisiään tuon tuostakin, omaa tyhmyyttään tai ilkeyttään. Asenteen yleistyminen ja hyväksytyksi tuleminen väestössä hyödyttää siis selkeästi tyhmiä, ilkeitä ja lapsia (joista viimeinen ryhmä on aika luonnollisesti vielä jotenkin oikeutettu typeryyteensä).

Anteeksiantaminen on siis tyhmille ja mulkuille.

Tämä kirjoitus on julkaistu 17.01.2006 klo 22:26 kategorioissa Tuli vaan mieleen. Lievää loukkaantumista voi tapahtua, eikä kirjoittaja vastaa aiheutuneesta mielipahasta. Kaikki oikeudet pidätetään.