Edessäni työpöydällä on Twix-patukka (edelleenkin ajattelen sitä raiderina). Se on herkullinen, rapea, suklaisen maistuva. Juuri sellainen välipala, jolla voi lääkitä pirullista oloaan, kun takana on pitkä päivä mitäänsanomattomia asiakaspalavereita. Tai sitten sillä voi palkita itsensä onnistuneen työn jälkeen. Herkkua. Pelkkä ajatuskin saa veden kielelle.

Patukka on ollut tuossa pöydällä nyt viikon. Olen siirrellyt sitä hieman papereiden tieltä, mutta hetkeksikään se ei ole häipynyt näkyvistä. Siinä se on, alati muistuttamassa, helposti saatavilla. Minun ei tarvitsisi tehdä muuta kuin ojentaa käteni, repiä paperit hevonkuikkaan ja tunkea suklaa suuhun. Mutta päätän jatkuvasti tehdä toisin.

Pahimpina suklaahimon hetkinä siirrän syömistä mielessäni kauemmas tulevaisuuteen. Kohta, tämän työn jälkeen, iltapäivällä, sitten kun on sopiva hetki… enkä silti syö sitä. Ja hyvä niin. Vittumainen olo ei parane napostelemalla.

Olo on kuin häkkieläimellä. Jossain kulman takana on se olo, jonka jälkeen häkki on pakko rikkoa, pistää palettia uusiksi.

Kevättä ilmassa.

Tämä kirjoitus on julkaistu 16.02.2006 klo 14:42 kategorioissa Yleiset. Lievää loukkaantumista voi tapahtua, eikä kirjoittaja vastaa aiheutuneesta mielipahasta. Kaikki oikeudet pidätetään.