Olen vakavasti miettinyt alanvaihtoa. Ei siksi, että juuri nyt jotenkin tavallista enemmän nyppisi tai mitään. Olen vain päätynyt – pitkällisen pohdinnan jälkeen – sellaiseen loppupäätelmään, että tämä ala on mätä. Ikään kuin mainosalan ja tekkipuolen vittumaisimmat piirteet yhteen niitattuna. Pohdinta on ollut mielessäni vahvasti käynnissä viimekeväisestä loppuunpalamisesta (tyhmempi voisi kysyä, että jos on palanut loppuun, niin mitä on enää jäljellä…) lähtien, ja mielipide on vahvistunut kokemuksien myötä vakaumukseksi.

Mitä siinä kohtaa voi tehdä, kun on ns. katsonut kortit loppuun saakka, toteaa että “ei helvetti, tässäkö tää nyt on”? Ottaa lopputilin? Odottaa potkuja? Odottaa sydänkohtausta?

Tekisi mieleni avautua enemmänkin aiheesta, mutta jossain määrin on vielä itsesuojeluvaistoa jäljellä. Ei voi millään puhua asioista niiden oikeilla nimillä, niin kauan kun on alalla vielä töissä.

Katseluelinten takana nakertaa ajatus, että ei se varmasti muillakaan aloilla herkkua ole. Rotta kiipeää takaisin pyörään. Rattaan kitisevä ääni peittyy kaltaistensa joukkoon.

Tämä kirjoitus on julkaistu 13.03.2006 klo 15:10 kategorioissa Tuli vaan mieleen, Työjutut. Lievää loukkaantumista voi tapahtua, eikä kirjoittaja vastaa aiheutuneesta mielipahasta. Kaikki oikeudet pidätetään.