Hyvä lukija. En ole vaahdonnut itselleni tärkeistä asioista vähään aikaan, koska olen purrut rystysiäni epäuskoisena. Pelko on hillinnyt kirjoittamistani. Joidenkin kirjoitusten henkilökohtaisesti aiheuttama mielipaha on pistänyt minut usein rajoittamaan kirjoituksiani, vaikka ei olisi pitänyt.

Tämä kirjoitus on pitkä, ja se sisältää enemmän linkkejä kuin haluaisin siihen laittaa. Kokonaisuuden kannalta en voi kuitenkaan tätä typistää, joten toivon että luet tämän loppuun asti.

Blogini on ollut verkossa kaikkien ihmisten luettavana jo vuodesta 2002. Seitsemän vuotta tulee ihan pian täyteen. Sinä aikana olen vuodattanut kaikenlaista tekstiä, pöräytellyt aivopieruja, postaillut linkkejä ja lastuja. Pari kertaa on tullut hierrettyä ihmisiä vastakarvaan, ja olen saanut näpeilleni. Pelko läheisten eriävistä mielipiteistä on saanut minut hiljenemään monessa asiassa. Se ei silti saisi vaientaa minua silloin, kun vastaan tulee oikeasti tärkeä asia.

Suuren mielen pieni ajatus sai minut pysähtymään. Minä, luovan luokan itsekastettu prostituoitu, keskeytin rahasammon jauhamisen ja jouduin nöyrtymään Salman Rushdien sanojen edessä:

“Demokratiassa ei ole kyse mistään teekutsuista. Periaatekysymyksiin pitäisi suhtautua intohimoisemmin. Varovaisuus ei ole hyväksi sananvapauden idealle.”

Näin puhuu siis mies, joka on oikeasti saanut pelätä henkensä edestä sanottuaan asioita, joista ei saa puhua. Miten minä voin olla hiljaa silloin, kun näen minulle tärkeiden asioiden murenevan?

Huomaan häpeäväni sitä, että olen ollut varovaisuuden vuoksi vaiti.

Olen pitkään miettinyt, miksi en ole oikein saanut kiinni poliittisesta aatteestani. Ei se ole oikeastaan ihme. Ei minulla ole “aatetta” tai “puoluetta”. Se ei johdu siitä, että en olisi yhteiskunnallisesti aktiivinen, tai että olisin välinpitämätön. Se johtuu siitä, että minulle tärkeät asiat eivät ole yhdenkään valtapuolueen asialistalla. Ja niiden samperi vieköön pitäisi olla.

Minulle on se ja sama, omistaako tuotantolaitokset valtio vai yksityiset megakorporaatiot. Minulle on yksi hailee, minkä värisiä hallituspuolueiden logot ovat. En tunne vahvasti, vaikka kansanedustaja vetäisi kotikuntaan päin, sillä sellaisia ihmiset ovat: ahneita ja omaan napaansa tuijottavia paskoja. Mutta jumalauta, joku raja sentään! Minulle sananvapaus on pyhä. Se on minulle enemmän pyhä kuin pääsiäismämmi, äiteen karjalanpiirakat tai joulukuusi. Ja arvatkaa vain, kuinka tärkeistä asioista silloin puhutaan.

Mikä olisi se viimeinen hälytysmerkki, jonka jälkeen myöntäisit että sananvapautemme, perustuslaillinen oikeutemme, on vakavasti uhattuna? Mistä asiasta ei saisi keskustella? Mistä asioista saa keskustella?

Vieläkö muistat Muhammad-pilakuvajupakan? Meillä pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) pokkasi uskonnollisen kiihkon edessä niin syvään, että persvako näkyi Pietariin saakka. Kansanedustaja ja tuolloin vielä eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtaja Jari Vilén (kok.) vaati Muhammadin kuvia poistettavaksi ja sananvapautta rukattavaksi. Lokaaleja uskontoja saa tietenkin panna halvalla, mutta ne eivät ole niin pelottavia että niitä pitäisi pokkuroida – meillä on vain tapakristittyjä ja jotain syväuskiksia tuolla pohojanmaalla, ja ne eivät sentään nakkele polttopulloja puoluetoimistojen ikkunoista sisään jos tuntevat uskoaan syvästi loukatun.

Entäs maahanmuutto, saako siitä keskustella? Tästä voisi kysyä Helsingin kaupunginvaltuutetulta Jussi Halla-aholta. Vihreät naiset -järjestö teki marraskuussa 2008 Halla-ahosta tutkintapyynnön tämän raiskauksia käsittelevän blogitekstin takia. Blogitekstin voi lukea itse ja päätellä siitä, onko teksti mauton vai lainvastainen. Hesari uutisoi 12.12.2008, että “aloitettu esitutkinta ei koske yksin julkisuudessa ollutta raiskaustekstiä, vaan tarkastelun kohteena on koko blogi“. Katsotaan siis ensin rikollinen ja keksitään sitten sopiva nimike. Samalla, yllättäen, käsiteltävänä oli Jussi Halla-ahon aseenkantolupa, sopivasti kouluammuskelun jälkeen. Mitä helvettiä? Kun nyt kirjoitan tästä aiheesta, ja minullakin on aseenkantolupa (useitakin), niin pitäisikö minunkin huolestua?

No, natsikortti on jo yli 60 vuotta vanha keskusteluase, ja sen terä alkaa hiljalleen tylsyä kun Godwinin laki tulee tutuksi ihmisille. Uudempi kortti on kuitenkin lapsipornokortti, ja sitä voi myös käyttää kaiken keskustelun tyrehdyttämiseen jos natsikortti ei uppoa. Ja jotta voittaisin tämän keskustelun jo ennen kuin kukaan ehtii natsikorttia heiluttamaan, siteeraan suurta sarvipäätä:

“…the state must declare the child to be the most precious treasure of the people. As long as the government is perceived as working for the benefit of the children, the people will happily endure almost any curtailment of liberty and almost any deprivation“.

Sama tyyppi aiheutti toisen maailmansodan, olette varmaan kuulleet hänestä aikaisemminkin? Viestintäministeri Suvi Lindén (kok.) on ainakin manifestinsa lukenut: “Lindén: Lapsiporno ei sananvapausasia“. Lindén oli ilmeisesti niin ajan hermolla, että poliisi pisti heti asian toteutukseen. Nyt meillä on käytössä mahtava sensuurijärjestelmä, jolla siivotaan netistä pois turhat viulukaupat ja sensuurista keskustelevat sivustot. Ja koska lapsiporno on niin toteuttajien sydämiä lähellä, listat ovat salaisia. Lars Henriksson keskusrikospoliisista: “listat ovat salassa pidettäviä enkä siksi voi paljastaa mitään yksittäisistä verkko-osoitteista.” Salainen lista tietenkin päätyi verkkoon.

Entä sitten, kun ihmiset osoittavat tyytymättömyyttään vaaliuurnilla? Ei hätiä mitiä, Oikeusministeriö (jälleen Orwelia) rientää apuun. Tuija Brax (vihr.) tietää kertoa, että “maahanmuuttajavastaisuus on ajankohtaisin ongelma, mutta valtuustojen puheenjohtajat koulutetaan sensuroimaan kaikkia vähemmistöjä parjaavat puheet“. Samassa lauseessa tietenkin näppärästi niputetaan maahanmuuttovastaisuus ja vähemmistöjä parjaavat puheet yhtäläisyysmerkkeihin. Olisi kiva tietty että asioista saisi edes keskustella ilman rasistileimaa, mutta ehkä se on liikaa vaadittu.

Ja koska Suomi on demokraattinen valtio, pääministeri muistuttaa ystävällisesti, ketä saa ja ketä ei saa äänestää: “äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusiota, että he voivat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa äänestämällä esimerkiksi perussuomalaisia“.

Täytyy myöntää, että vapaan äänestyksen illuusiot katoavat, kun lukee näin jälkikäteen(kin) oikeusministerin kommentteja sähköisestä äänestämisestä. Sähköinen äänestäminen on totalitaristinen märkä uni, ja samalla eräs tämän hallituksen lempilapsista. Kun erinäisissä lähteissä esitettiin kritiikkiä sähköisen äänestyksen riskeistä, oikeusministeri naurahti huolehtijoille: “tämä on täysin suljettu järjestelmä. Kyllä se science-fictionin puolelle menee, jos joku onnistuisi vaalituloksia sabotoimaan“. Samaan aikaan järjestelmää olisivat halunneet vilkaista muutkin kuin jäävisti asianomaiset, mutta heille tarjottiin hienonhienoa salassapitosopimusta, jonka sisältö olisi tehnyt julkisen arvostelun käytännössä täysin mahdottomaksi. Vaalipäällikkö Arto Jääskeläinen piti myös luontevana, että Oikeusministeriö valitsee järjestelmän ulkopuoliset testaajat. No, sehän on yhtä luontevaa kuin pukki kaalimaan vartijana.

Totuus on myös scifiä ihmeellisempää. Sähköiset vaalit olivat ja menivät, ja siinä samalla 2% äänistä hävisi taivaan tuuliin. Ei se mitään, sillä se on kuitenkin hyväksyttävä virhemarginaali Helsingin hallinto-oikeuden mukaan. Tuija Braxin (vihr.) mukaan ongelmana ei ollut järjestelmä, vaan ihminen. Tottakai.

Liikesalaisuus oli sähköisessä äänestyksessä niin tärkeä asia, että se ajoi äänioikeudenkin yli. Sähköisen äänestysjärjestelmän toimivuutta tai turvallisuutta ei päästy arvioimaan, koska se olisi mahdollisesti loukannut TietoEnatorin liikesalaisuuksia. Tämäkin on linjassa nykyhallituksen asenteiden kanssa. Kun ex-missi (vihjaus blondibimboudesta tahallinen) Vienonen/Karpela/Saarela aikanaan runnoi Lex Karpelana tunnettua lainmuutosta, jo tuolloin epäiltiin että lakia oli lobattu vähän turhankin ahkerasti. Sekään ei häirinnyt, että lakia valmisteleva virkamies Jukka Liedes istui laista suoraan hyötyvän Avekin hallituksessa. Kun laista sitten äänestettiin, poissa äänestyksestä oli (taktisesti?) 165 kansanedustajaa. Jossain muualla olivat tietenkin nuo sananvapauden airuet, kuten Tuija Brax (vihr.), Matti Vanhanen (kesk.) ja Tanja Karpela (kesk.).

Yrityksien valtaa yksilöiden oikeuksien ylitse on kasvatettu 2000-luvun alusta tasaisesti ja määrätietoisesti. Sonera nousi aikanaan otsikoihin, kun operaattori kyyläsi Helsingin Sanomien toimittajien puheluita. No, mitäs pienistä. Ja pientähän se olikin, jos vertaa siihen missä nyt ollaan.

Vanhanen teki hyvää työtä myös Lex Nokian parissa. Laki on kuulemma niin hyvä, että Vanhasen ei tarvitse sitä enää erikseen perustella. Ei, vaikka laki antaisi käytännössä yritykselle tai yhteisölle laajemmat oikeudet kuin poliisilla on. Ei, vaikka perustuslakivaliokunnan kuulemat oikeustieteen professorit (jotka, hämmentävää kyllä, olivat kaikki yksimielisiä) olivat sitä mieltä, että laki on perustuslain vastainen. Sen verran härskiksi homma meni, että Lex Nokia poiki vastakampanjan tv-mainoksineen (katso erityisesti filmit perustuslaki I ja sen häntä).

En aikanaan kommentoinut punaista nappia, koska se tuntui niin käsittämättömältä vitsiltä. Ehkä olisi pitänyt. Takkiraudan kanssa olen samaa mieltä siitä, että parodiahorisontti on kyllä ylitetty, ja nyt sitten mennään kaasu pohjassa niin pitkälle kuin momentumia riittää. JSN:n puheenjohtaja esitti 10.11.2008 netille uutta valvontaelintä, ja tänään sitten aamutelkkarissa jo nappi-ilmoitusjärjestelmän muodostuminen esitettiin faktana.

Punaista nappia odotellessa.

Tämä kirjoitus on julkaistu 2.02.2009 klo 23:57 kategorioissa Yleiset. Lievää loukkaantumista voi tapahtua, eikä kirjoittaja vastaa aiheutuneesta mielipahasta. Kaikki oikeudet pidätetään.